Kyllä hoitsut hoitaa vaikkei jaksaiskaan!
Luin tuossa juuri Jan Holmbergin blogitekstin "Hoitotyössä kiireestä saa edelleen kunniamerkinnän".
Juuri ennen tämän erittäin asian ytimeen menevän kirjoituksen lukemista luin
Työterveyslaitoksen viimevuotisen tiedotteen siitä, kuinka hoitotyö on muuttunut entistä
vahvemmin aivoja kuormittavaksi työksi ja tiedonkäsittelyn vaatimukset ovat
kasvaneet voimakkaasti. "Tutkimusten mukaan aivoja kuormittavat
olosuhteet heikentävät työn sujuvuutta ja altistavat virheille ja uupumukselle.
Kyse on hoitotyön tuottavuudesta, potilasturvallisuudesta ja
asiakastyytyväisyydestä." Ja kyllä, sehän on juurikin näin.
Onko tässä nyt jonkinlainen
ristiriita jonkun muunkin mielestä? Sairaanhoitajana tiedän, että hoitoalalla
todellakin elää edelleen käsitys, että kiireisin hoitaja on se paras hoitaja.
Olen harrastanut sitä itsekin, ja onhan siellä sairaalassa ihan oikeastikin
kiire. Mutta olisiko sen ainaisen kiireen taltuttamiseksi mahdollista tehdä
jotain? Ja kyllä, päättäjät päättää, mutta onhan siinä työyhteisössäkin
oikeasti oltava voimaa, jolla muuttaa asioita siellä ruohonjuuritasolla. Jos
osaston työntekijät sitoutuvat yhteisvoimin kohentamaan jaksamista ja
hyvinvointia työpaikalla, voiko tällaisesta kokeilusta seurata jotain pahaa?
Enkä nyt tarkoita vuosittaisia ryyppyreissuja, joilla jaetaan kaikki elämän
synkimmät salaisuudet kolmen promillen humalassa ja seuraavaan työvuoroon
mennään posket punoittaen, hartaasti toivoen, että kukaan muukaan ei muista
mitä tuli tehtyä. Sekin voi tietysti toisinaan olla ihan eheyttävää, been there
done that.
Minulla ei ole minkään sortin
pätevyyttä mihinkään muuhun kun sairaiden ihmisten hoitamiseen, mutta olen
työskennellyt vuosia sairaanhoitajana niin yliopistollisissa sairaaloissa kuin
terveyskeskuksessakin. Tämän hetkisessä työssäni kuulen kokemuksia siitä, miten
muissa Pohjoismaissa asiat hoidetaan. Ja kyllä sitä kiirettä ja kiristelyä on
muuallakin kuin Suomessa, se on varmasti ihan globaali ilmiö. Joitain ajatuksia
itselleni on kuitenkin noussut mieleen, että miksi tällaista ei voisi meilläkin
kokeilla. Monet pienet, ehkä alkuun merkityksettömältäkin tuntuvat asiat voivat
lähentää työyhteisöä ja helpottaa sitä pahinta henkistä painetta. Jos et pysty
työpäivän aikana syömään tai käymään vessassa koska kiire, niin siinä ei nyt
vaan ole yhtään mitään järkeä. Kuten Holmberg kirjoitti blogissaan: "On
totta, että työkiireet ovat suhteellinen käsite. Se mikä toisessa työyksikössä
on kiirepäivä, on normisetti tai rauhallinen toisessa. Siksi kiireestä ja
kiireen tunnusta kannattaa hoitajien porukalla töissä puhua. Miettiä, mitä
jatkuvalle kiireelle tai kiirejaksoille on tehtävissä. Lopputulos ei voi olla,
että kiireestä saa edelleen hoitotyössä kunniamerkin."
Onko
uhrautuminen oikeasti arvostettavaa ja kauaskantoista? Onko sen pakko olla
niin, että se joka painaa sen orjantappuraseppeleen syvimmälle päähänsä, on
paras työntekijä? Kiire ei varmasti tule koskaan poistumaan hoitoalalta, mutta
toivon, että tulevaisuudessa pystytään tekemään sellaisia päätöksiä, että
näille orjantappuraseppeleille ei olisi enää tarvetta. Mielestäni on
huolestuttavaa, jos opiskelijat ja vastavalmistuneet hoitajat oppivat tällaisen
kiireen arvostamisen asenteen ja ajavat itsensä loppuun muutamassa vuodessa.
Jos alalla meinataan pitää työntekijöitä, jotka jaksavat ja joita ylipäänsä
kiinnostaa tehdä työnsä kunnolla, jotain on tapahduttava. Ja pian.
Sitten pieni
esimerkki. Olipa kerran kaksi osastoa kahdessa eri sairaalassa eri puolilla
Suomen maata. Molemmilla osastoilla oli suunnilleen saman verran
potilaspaikkoja ja työvoimaa. Toisella osastolla järjestettiin
elvytyskoulutusta kerran kuukaudessa. Tunnin verran, aamu- ja iltavuoron
vaihteessa. Mukaan tulivat ne jotka kerkesivät, mutta koulutus järjestettiin
joka tapauksessa ja aina oli hoitajia mukana kertaamassa elvytystaitoja.
Toisella osastolla elvytyskoulutusta ehdittiin järjestämään kerran vuodessa ja
sekin vähän mukisten, koska kiire ja resurssipula. Todellisuudessa kiirettä oli
jopa vähemmän kuin osastolla, jossa koulutettiin kerran kuussa.
Ajatus.
Olkaa avoimia uusille ehdotuksille ja kokeilkaa uusia asioita ja
toimintatapoja. Voitte huomata, että hei, tämähän on aika mageeta päästä
säännöllisesti pitämään yllä työssä tarvittavia taitoja kollegojen kanssa. Ja
aikaakin on, kun sen laittaa sinne kalenteriin ja porukka tukee ajatusta.
Ehkäpä työhyvinvoinninkaan ei tarvitsisi olla sellainen mörkö, millaiseksi se
välillä saatetaan mieltää. Ei aina tarvitse kalliita reissuja ja asiantuntijaluentoja.
Tosin! Olen myös sitä mieltä, että asiansa osaava hyvinvointiluennoitsija voisi
aina silloin tällöin tehdä terää kaikissa työyhteisöissä.
Osastoilla
on paljon erilaisia vastuutehtäviä, joita jaetaan kaikille vähänkin pidempään
samassa yksikössä työskenteleville hoitajille. Itse olen ollut vastuussa
ainakin elvytys- ja ergonomiakoulutusten järjestämisestä, potilasohjeiden
päivityksestä, vajaaravitsemustyön kehittämisestä, keuhkokuumepotilaan
hoitopolusta ja tupakoinnin vastaisesta työstä. Ehkäpä näiden muiden
vastuualueiden joukkoon voisi ujuttaa hyvinvointivastaavan, jonka tehtävä ei
olisi ainoastaan järjestää niitä (ryyppy)reissuja kerran pari vuodessa (koska
siihenhän ne reissut monesti johtaa), vaan perehtyä vähän syvällisemmin siihen,
miten työssäjaksamista, me-henkeä ja kiireen tainnutusta voisi ihan oikeasti
tukea. Toki tällaisia vastuutehtäviä on jo monessa paikassa, mutta kuinka
paljon ne näkyvät käytännössä? Olisiko mahdollista, että kuukausittaisen
elvytyskoulutuksen rinnalle lisättäisiin kuukausittainen hyvinvointihetki,
jossa keskusteltaisiin vaikkapa riittävästä palautumisesta vuorotyössä ja miten
sitä voi itse tukea, unen tärkeydestä ja mitä tehdä ja mistä hakea apua jos
nukkuminen tuottaa vaikeuksia, miten ja miksi olla itselleen vähän lempeämpi,
miksi välillä kannattaa ottaa hetki vain hengittämiselle. Juteltaisiin ihan
vaan siitä, mitä oikeasti kuuluu. Ehkä myös pieniä mindfulness-hetkiä, joista
osa voi jopa saada keinoja selviytyä kiireen keskellä. Ja niin edespäin,
aiheita kyllä riittää. Ja monesti hoitajat itse ovat varsin kehittyneitä
yksilöitä keksimään uusia ajatuksia, kun niille vaan annetaan tilaa ja
mahdollisuuksia. Ehkä palauteboksin ja kehu kollegaasi -taulujen rinnalle voisi
lisätä laatikon, johon jokainen voisi laittaa ajatuksia siitä, miten
yhteishenkeä ja jaksamista voisi parantaa.
Ruotsin
puolella monissa yksiköissä on tapana pitää kerran tai kaksi päivässä lyhyitä
kokoontumisia, joissa kysellään ihan vaan fiiliksiä työpäivästä ja tunteeko
joku, ettei selviä töidensä kanssa, tarvitaanko johonkin kohtaan enemmän apuja.
Mahtava idea. Sitä työtä kuuluisi kuitenkin tehdä yhteen hiileen puhaltaen. Ei
niin, että minä hoidan nyt omat hommani ja sinä omasi, pärjäillään! Olen ylpeä
siitä, että olen sairaanhoitaja. En ole ylpeä siitä, millaisella
mentaliteetilla hoitoalalla töitä usein opetetaan painamaan. Työpäivät ovat
rikkonaisia, ylitöitä kertyy monissa paikoissa paljon, työ vaatii jatkuvasti
enemmän asioiden ajattelua ja suunnitelmallisuutta. Ei ole hatunnoston arvoista
painaa pitkää päivää niska limassa välittämättä siitä kolkuttelevasta
tunteesta, että voi hitto kun väsyttää mutta en varmasti sitä myönnä.
Holmbergia taas lainatakseni: "Meihin on tiukasti iskostunut pula-ajan
aate, ettei Jumala laiskoja ruoski. Siksi hyvä hoitaja vetää joka päivä töissä
puolimaratonin, ei kulje koskaan tyhjin käsin, vie, tuo ja puunaa sormet
rakoilla kaikkien muidenkin puolesta." Nyt eletään kuitenkin
vuotta 2019, joten ehkä näistä pula-ajan ajatuksista olisi vihdoin aika päästää
irti.
Kommentit
Lähetä kommentti