Kyllä hoitsut hoitaa vaikkei jaksaiskaan!

Luin tuossa juuri Jan Holmbergin blogitekstin "Hoitotyössä kiireestä saa edelleen kunniamerkinnän". Juuri ennen tämän erittäin asian ytimeen menevän kirjoituksen lukemista luin Työterveyslaitoksen viimevuotisen tiedotteen siitä, kuinka hoitotyö on muuttunut entistä vahvemmin aivoja kuormittavaksi työksi ja tiedonkäsittelyn vaatimukset ovat kasvaneet voimakkaasti. "Tutkimusten mukaan aivoja kuormittavat olosuhteet heikentävät työn sujuvuutta ja altistavat virheille ja uupumukselle. Kyse on hoitotyön tuottavuudesta, potilasturvallisuudesta ja asiakastyytyväisyydestä." Ja kyllä, sehän on juurikin näin. 

Onko tässä nyt jonkinlainen ristiriita jonkun muunkin mielestä? Sairaanhoitajana tiedän, että hoitoalalla todellakin elää edelleen käsitys, että kiireisin hoitaja on se paras hoitaja. Olen harrastanut sitä itsekin, ja onhan siellä sairaalassa ihan oikeastikin kiire. Mutta olisiko sen ainaisen kiireen taltuttamiseksi mahdollista tehdä jotain? Ja kyllä, päättäjät päättää, mutta onhan siinä työyhteisössäkin oikeasti oltava voimaa, jolla muuttaa asioita siellä ruohonjuuritasolla. Jos osaston työntekijät sitoutuvat yhteisvoimin kohentamaan jaksamista ja hyvinvointia työpaikalla, voiko tällaisesta kokeilusta seurata jotain pahaa? Enkä nyt tarkoita vuosittaisia ryyppyreissuja, joilla jaetaan kaikki elämän synkimmät salaisuudet kolmen promillen humalassa ja seuraavaan työvuoroon mennään posket punoittaen, hartaasti toivoen, että kukaan muukaan ei muista mitä tuli tehtyä. Sekin voi tietysti toisinaan olla ihan eheyttävää, been there done that. 

Minulla ei ole minkään sortin pätevyyttä mihinkään muuhun kun sairaiden ihmisten hoitamiseen, mutta olen työskennellyt vuosia sairaanhoitajana niin yliopistollisissa sairaaloissa kuin terveyskeskuksessakin. Tämän hetkisessä työssäni kuulen kokemuksia siitä, miten muissa Pohjoismaissa asiat hoidetaan. Ja kyllä sitä kiirettä ja kiristelyä on muuallakin kuin Suomessa, se on varmasti ihan globaali ilmiö. Joitain ajatuksia itselleni on kuitenkin noussut mieleen, että miksi tällaista ei voisi meilläkin kokeilla. Monet pienet, ehkä alkuun merkityksettömältäkin tuntuvat asiat voivat lähentää työyhteisöä ja helpottaa sitä pahinta henkistä painetta. Jos et pysty työpäivän aikana syömään tai käymään vessassa koska kiire, niin siinä ei nyt vaan ole yhtään mitään järkeä. Kuten Holmberg kirjoitti blogissaan: "On totta, että työkiireet ovat suhteellinen käsite. Se mikä toisessa työyksikössä on kiirepäivä, on normisetti tai rauhallinen toisessa. Siksi kiireestä ja kiireen tunnusta kannattaa hoitajien porukalla töissä puhua. Miettiä, mitä jatkuvalle kiireelle tai kiirejaksoille on tehtävissä. Lopputulos ei voi olla, että kiireestä saa edelleen hoitotyössä kunniamerkin."

Onko uhrautuminen oikeasti arvostettavaa ja kauaskantoista? Onko sen pakko olla niin, että se joka painaa sen orjantappuraseppeleen syvimmälle päähänsä, on paras työntekijä? Kiire ei varmasti tule koskaan poistumaan hoitoalalta, mutta toivon, että tulevaisuudessa pystytään tekemään sellaisia päätöksiä, että näille orjantappuraseppeleille ei olisi enää tarvetta. Mielestäni on huolestuttavaa, jos opiskelijat ja vastavalmistuneet hoitajat oppivat tällaisen kiireen arvostamisen asenteen ja ajavat itsensä loppuun muutamassa vuodessa. Jos alalla meinataan pitää työntekijöitä, jotka jaksavat ja joita ylipäänsä kiinnostaa tehdä työnsä kunnolla, jotain on tapahduttava. Ja pian. 

Sitten pieni esimerkki. Olipa kerran kaksi osastoa kahdessa eri sairaalassa eri puolilla Suomen maata. Molemmilla osastoilla oli suunnilleen saman verran potilaspaikkoja ja työvoimaa. Toisella osastolla järjestettiin elvytyskoulutusta kerran kuukaudessa. Tunnin verran, aamu- ja iltavuoron vaihteessa. Mukaan tulivat ne jotka kerkesivät, mutta koulutus järjestettiin joka tapauksessa ja aina oli hoitajia mukana kertaamassa elvytystaitoja. Toisella osastolla elvytyskoulutusta ehdittiin järjestämään kerran vuodessa ja sekin vähän mukisten, koska kiire ja resurssipula. Todellisuudessa kiirettä oli jopa vähemmän kuin osastolla, jossa koulutettiin kerran kuussa. 

Ajatus. Olkaa avoimia uusille ehdotuksille ja kokeilkaa uusia asioita ja toimintatapoja. Voitte huomata, että hei, tämähän on aika mageeta päästä säännöllisesti pitämään yllä työssä tarvittavia taitoja kollegojen kanssa. Ja aikaakin on, kun sen laittaa sinne kalenteriin ja porukka tukee ajatusta. Ehkäpä työhyvinvoinninkaan ei tarvitsisi olla sellainen mörkö, millaiseksi se välillä saatetaan mieltää. Ei aina tarvitse kalliita reissuja ja asiantuntijaluentoja. Tosin! Olen myös sitä mieltä, että asiansa osaava hyvinvointiluennoitsija voisi aina silloin tällöin tehdä terää kaikissa työyhteisöissä. 

Osastoilla on paljon erilaisia vastuutehtäviä, joita jaetaan kaikille vähänkin pidempään samassa yksikössä työskenteleville hoitajille. Itse olen ollut vastuussa ainakin elvytys- ja ergonomiakoulutusten järjestämisestä, potilasohjeiden päivityksestä, vajaaravitsemustyön kehittämisestä, keuhkokuumepotilaan hoitopolusta ja tupakoinnin vastaisesta työstä. Ehkäpä näiden muiden vastuualueiden joukkoon voisi ujuttaa hyvinvointivastaavan, jonka tehtävä ei olisi ainoastaan järjestää niitä (ryyppy)reissuja kerran pari vuodessa (koska siihenhän ne reissut monesti johtaa), vaan perehtyä vähän syvällisemmin siihen, miten työssäjaksamista, me-henkeä ja kiireen tainnutusta voisi ihan oikeasti tukea. Toki tällaisia vastuutehtäviä on jo monessa paikassa, mutta kuinka paljon ne näkyvät käytännössä? Olisiko mahdollista, että kuukausittaisen elvytyskoulutuksen rinnalle lisättäisiin kuukausittainen hyvinvointihetki, jossa keskusteltaisiin vaikkapa riittävästä palautumisesta vuorotyössä ja miten sitä voi itse tukea, unen tärkeydestä ja mitä tehdä ja mistä hakea apua jos nukkuminen tuottaa vaikeuksia, miten ja miksi olla itselleen vähän lempeämpi, miksi välillä kannattaa ottaa hetki vain hengittämiselle. Juteltaisiin ihan vaan siitä, mitä oikeasti kuuluu. Ehkä myös pieniä mindfulness-hetkiä, joista osa voi jopa saada keinoja selviytyä kiireen keskellä. Ja niin edespäin, aiheita kyllä riittää. Ja monesti hoitajat itse ovat varsin kehittyneitä yksilöitä keksimään uusia ajatuksia, kun niille vaan annetaan tilaa ja mahdollisuuksia. Ehkä palauteboksin ja kehu kollegaasi -taulujen rinnalle voisi lisätä laatikon, johon jokainen voisi laittaa ajatuksia siitä, miten yhteishenkeä ja jaksamista voisi parantaa.

Ruotsin puolella monissa yksiköissä on tapana pitää kerran tai kaksi päivässä lyhyitä kokoontumisia, joissa kysellään ihan vaan fiiliksiä työpäivästä ja tunteeko joku, ettei selviä töidensä kanssa, tarvitaanko johonkin kohtaan enemmän apuja. Mahtava idea. Sitä työtä kuuluisi kuitenkin tehdä yhteen hiileen puhaltaen. Ei niin, että minä hoidan nyt omat hommani ja sinä omasi, pärjäillään! Olen ylpeä siitä, että olen sairaanhoitaja. En ole ylpeä siitä, millaisella mentaliteetilla hoitoalalla töitä usein opetetaan painamaan. Työpäivät ovat rikkonaisia, ylitöitä kertyy monissa paikoissa paljon, työ vaatii jatkuvasti enemmän asioiden ajattelua ja suunnitelmallisuutta. Ei ole hatunnoston arvoista painaa pitkää päivää niska limassa välittämättä siitä kolkuttelevasta tunteesta, että voi hitto kun väsyttää mutta en varmasti sitä myönnä. Holmbergia taas lainatakseni: "Meihin on tiukasti iskostunut pula-ajan aate, ettei Jumala laiskoja ruoski. Siksi hyvä hoitaja vetää joka päivä töissä puolimaratonin, ei kulje koskaan tyhjin käsin, vie, tuo ja puunaa sormet rakoilla kaikkien muidenkin puolesta." Nyt eletään kuitenkin vuotta 2019, joten ehkä näistä pula-ajan ajatuksista olisi vihdoin aika päästää irti.